SOKERILAKKO *done*

7 . 1 . 2016

" Seitsemän päivää mennyt tätä tämän vuoden puoleista sokerilakkoa. Yhteensä päiviä on kuitenkin kertynyt nyt huimat 11 (28.12. - 31.12. tämän kuun päivien lisäksi) !!! Positiivisin mielin oon yhä mukana ja aivan samalla päättäväisyydellä ja tarmolla mennään satavarmasti tämän kuun toiset seitsemän päivää! Mä todella pystyn tähän, ja täytyy kyllä myöntää. että olen superhyper ylpeä itsestäni ja omasta asenteestani. Oon osannut sanoa ei sokerisille herkuille niin monessa erilaisessa, houkuttavassa ja vaikeassakin tilanteessa. Mulle on monet kerrat tarjottu jos jonkinmoista sokerisylttyä, mutta mä olen päättäväisesti sanonut "kiitos ei". Oon uskonut itseeni ja siihen, että mä pärjään tämän kuun loppuun asti samoilla fiiliksillä, kuin millä aloitin. Mä tiedän, että mä pystyn tähän, mä tunnen sen. En tuu kajoamaan suklaaseen, jätskiin enkä irtokarkkeihin. Yritän tosissani kitkeä kaiken sen sokeriaddiktion pois musta. Kaikki ne kerrat kun oon kieltäytynyt, on antanut mulle lisää puhtia ja vauhtia. Mä tiedän, että olis typerää antaa periksi nyt. Kaikkien niiden kertojen jälkeen kun oon pudistanut päätäni jonkun tarjotessa, olis hullua vaan antaa periksi. Se pitää mut eniten tällä tiellä!

Kaikista uskomattomin työ on itseltään kieltäytymisessä. "Haluan suklaata" tai "ääh jäätelöä, tahdon jäätelöä" ovat paljon piinaavampia, kuin "otatko keksin?" On hurjan paljon helpompaa torjua isovanhempien ojentamat kakut ja pullat, verrattuna omiin mielihaluihin. Itseään on vaikeampi hillitä. Jonkun toisen tarjotessa ja itse kieltäytyessä ikään kuin todistelee muille, että katsos kuinka mä tämän kakun sijaan juonkin pelkät kahvit. Silloin taas kun tekee itse kauheasti mieli, eikä ole niin suuri tarve näyttää, kuinka kykenee... On hurjasti suurempi todennäköisyys, että tarttuu siihen suklaapatukkaan silloin, kun omaa sokerihammasta särkee, kuin toisen tarjotessa. Se on ollut mulle aina vaikein osa. Mutta ei se muiden tarjouksilta kieltäytyminenkään aina mitään ruusuilla tanssimista ole. Mun on osaksi ollut todella vaikeaa kieltäytyä toisten tarjoamista herkuista. Jotenkin sitä on aina ollut sillee: "no jos nyt ilmaiseksi kerta saa, niin tottakai!" Aina on ollut kauhean pakottava tarve syödä, vaikkei mieli tekisikään. Äidin kanssa kun tästä aiheesta puhuttiin, hän sanoi todella hyvin: "niinkuin ne herkut muka loppuis maailmasta, jos niitä ei just silloin syö". Se lause todella vastas mun entistä ajatusmaailmaa. Ei ne herkut mihinkään katoa, vaikkei niitä söisikään. Kyllä niitä aina saa, jos mieli tekee. Kauhean pakko syödä, kuin muka jostain jäisin aivan hirveästi paitsi, jos en söisikään. Ainoa, mistä jään paitsi, on kalorit, sokeri ja rasva... Mikä on oikeastaan vain hyvä asia.

Mä tiedän, että tää saattaa kuulostaa joidenkin teistä korviin todella pieneltä. Mun on kuitenkin ollut uskomattoman vaikea hillitä mun makeanhimoa vähintään viimeisen vuoden ajan. Ei se aluksi ollut edes mitenkään iso juttu tai niinkään havaittavissa. Kuitenkin. Joka päivä oon syönyt ylimääräistä sokeria, kun en oo saanut ajatuksiltani rauhaa. Joka ikinen päivä on täytynyt saada jotain, jolla täyttää "sokerivaje". Menin siihen pisteeseen asti, että aloin voida tosi pahoin, kun teki mieli ja oli vaan yksinkertaisesti pakko saada jotain. Ja lähes joka kerta kun olin syönyt jotain, iski kaamea omantunnon tuska. Surutti ja saatoin syödä lisää herkkua. Tämä noidankehä jatkui, ja musta tuli yhä ahdistuneempi tämän asian suhteen. Herkkujen syömisestä tuli enemmänkin rutiini, kuin ihana positiivinen herkutteluhetki. Sokerista tuli pakkomielle, eikä herkkujen saaminen ollut edes kysymys, vaan niitä täytyi ja piti saada. Kaikenlaiset herkut oli mun päässä vain negatiivista, mutta josta en tahtonut päästää irti, vaan roikuin siinä tunteessa kynsin ja hampain. Samalla vihasin mun kroppaa, sillä tiesin sokerin ja rasvan varastoituvan. Enkä edes koskaan ole ollut lihava, eli herkuttelu ei ole sinänsä tullut esiin, kiitos urheilun ja nopean aineenvaihdunnan! Tiesin kuitenkin, etten syönyt terveellisesti, sillä herkuttelin niin jumalattomasti. Mua inhotti ja puistatti.

Tämän sokerilakon aikana mä olen todella parantunut henkisesti. Ja oon ollut mukana vasta puolitoista viikkoa! Jatkossa mä tulen hyvin varmasti voimaan paremmin niin henkisesti kuin fyysisestikin. Mä olen varma, että tuun taas joskus iloitsemaan herkuista sopivissa määrin, mutta se on vielä työn alla. Nyt ollaan niin kauan ilman, että opitaan siihen. Kuukausi, kaksi.. En tiedä. Niin kauan, kuin musta itsestä parhaaksi tuntuu. En lopeta, ennenkuin oon kitkenyt kaikki hullut ja huonot ajatukset pois mun mielestä ja voin henkisesti paremmin. Enkä mä malta odottaa sitä päivää. Mä olen niin valmis tekemään tämän eteen töitä. Vaikka mua pelottaa, on mulla puhtia ja rohkeutta kokeilla mun rajoja. Katsotaan, mihin mä pystyn. "

To be continued...